What I Believe

When we started whole-hearted
I never needed anything or anyone else
I was broken – you made me whole again
The only one I trusted more than myself
So madly, desperate, deeply
I will live for you completely
Can I have this moment forever?

You are what I believe
I’ll live and die for you
This is all that I need
When nothing is real you are my truth
In the darkness you shine
Can you keep me safe tonight?
When I’m down on my knees
You are what I believe

Vuosi sitten kaikki asiat olisi toisin, vuosi sitten en olisi osannut aavistaakkaan että näin nopeasti meidän hohtoaika loppuu.

Meidän hohtamisella tarkoitan kisaamista, treenaamista. En oikeastaan ikävöi edes kisoja Papun kanssa, ikävöin sitä ilmettä tuossa ponissa kun se sai laukata mitä jaloistaan pääsi, tai kun se steppasi innoissaan kenttäkisoissa lähtökarsinassa.

Nyt katson huoneeni ikkunasta ulos, näen ulkona kaksi hevosta. Toinen on treenivalmiina fyysisesti mutta makoilee tajukankaalla tarhan pohjalla. Kirjava yksilö tarkkailee ympäristöään korvat pystyssä, kävelee, touhuaa, vilkuilee naapuritallin varsaa, välillä kiusaa koiria, välillä vaatii ruokaa, mutta kokoajan se olisi henkisesti treenikunnossa. 

Tänään aamulla otin molemmat hevoset tarhoista ja lähdin taluttamaan niitä kohti metsää, ne käyttäytyivät todella hyvin. Rana oli kuin koira, niin kiltti, niin onnellinen kun sai ottaa oman poninsa kävelylle mukaan. Papu puksutti kengättömänä korvat pystyssä häntä tötteröllä maha keinuen puolelta toiselle. Katsoin Papua ja meinasin tirauttaa pari kyyneltä, olen niin surullinen sen tilanteesta mutta niin helvetin onnellinen kun se on vielä mun kanssa, ja tulee aina olemaan. 

Maailman hienoin poni.