Mitä Papulle kuuluu?

Pitkästä aikaa siis asiaa pelkästään Kirjavan kuulumisista.

Papu on alkanut vaatimaan iltaisin itsensä talliin nukkumaan, se ei halua olla enää yötä pihatossa. Tallissa se nukkuu levollisesti yönsä ja aamulla se on taas pirteänä kävelemässä ulos.

Viikonloppuna se oli taas pikkutyttöjen ratsuna. Anni kävi itsenäisesti hoitamassa ja kävelyttämässä lauantaina. 

Sunnuntaina naapurintyttö pääsi sen kanssa maastokävelylle. Kävelin koko matkan vierellä, meno matka sujui hienosti ja Papu oli rauhallinen oma itsensä. Kotimatkalla sain vähän pitää ohjasta kiinni kun pienen kilpaponin sielu alkoi roihuta. Sisäisesti naureskelin ponille joka nosti häntäsä pystyyn, taivutti kaulansa pyöreälle kaarelle, nosti korvansa höröön, vilkutteli silmiensä valkuaisia ja hengitti isosti.

Lauantaina aamulla tein Papun kanssa tarhassa vähän maastakäsin töitä. Poni oli alussa hyvin kuulolla mutta siitä on jotenkin muuttunut niin oman arvonsa tunteva, (Ranalta vaikutusta) joten sen työmotivaatio ei ollut aivan kympissä. Se koitti saada minulta huomiota nii ettei se joutuisi kuitenkaan tekemään hommia. Kun huomasin ponin käytöksen, niin vaihdoin tehtävät niihin mukaviin jotka se osaa todella hyvin, ja pääsin palkitsemaan sitä kunnolla.

Jalka on ollut niin terästä! Sitä on vahvistettu pitkillä kävelylenkeillä erinlaisilla pohjilla, ylä-ja ala mäkien avulla. Jalka on ollut viileä, eikä se ole oireillut mitenkään. Pihatossa asuminen on tehnyt sille niin hyvää. Jalka on kestänyt kaikki Papun pukkilaukka kohtaukset, tarhassa keulimiset yms. Se on maailman vahvin ja hienoin jalka.

Suoraan sanottuna mua ärsyttää suunnattomasti kun mietin millon viimeksi olen itse tuon ponin kyytillä istunut. Siitä on liian kauan aikaa. Viikonloppuna teemme kahdestaan jonku mukavan maastoretken ja nautimme toisten seurasta. Lähdemme etsimään uusia metsälenkkejä ja nauttimaan syksyn väreistä :)