Erikoispostaus: Minun ja Kirjavan luottamus

Saa nähdä minkälaisen kirjotuksen tästä aiheesta saan teille rustattua. Kello on tosiaan nyt tasan 1, joten kirjotuskin on vähän sen tapaista :D

Mutta let's start! Kattokaapas eka tuo alla oleva video niin saatte jotain pientä ymmärrystä meistä. Videon talvikohdat ovat enemmän tämän kirjotuksen aihe, ne hyppy videot on sitten aivan eri rataa mitä tänään koitan teille selittää.

 



 

Entisen ponini Ruutin kanssa harrastin jonku verran päitsillä ratsastelua, mutta Papun kanssa vasta tajusin maastakäsittelyn, kaulanaruilun ja luottamuksen hienouden. Tässä sitä nyt siis ollaan jääty koukkuun kaulanaruiluun ja luottamuksen kasvatukseen. Ensimmäisestä kaulanaruilu kerrasta jo tiesin että tulen harrastamaan sitä ainakin kerran viikossa koko loppu elämämme.

Papu on ollut todella nopea oppimaan ja se tuntui osaavan asiat minua paremmin jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. Se neuvoi minua kuinka paljon se vaatii kääntymis, jarru ja kaasu apuja. Jos olin liian kova avuissani se protestoi välittömästi. Kiitos siitä ponille, sillä oppiminen minulla on ollut myös nopeaa.

 

Tämä "uusi" ratsastustyyli on vaikuttanut koko elämäämme. Jopa hyppäämiseen ja kisoihin asti. Olen itse herkistynyt aivan hurjasti, en kestä itseltäni yhtään kovaa enkä rumaa ratsastusta. Haluan kaiken olevan eleetöntä ja kaunista. Kisoissa katson paljon muita ratsastajia jotka kiskovat ja riuhtovat ratsujaan joka suuntaan, toivon aina etten näytä samalta. Lisäksi melkein kaikki poniratsastajat jotka tunnen aikovat vaihtaa hevoseen, siis myydä rakkaan pienen poninsa pois ja ostaa tilalle jonku ison idiootin hevosen. En lähde tuomitsemaan hevosia, mutta ponit ovat paljon fiksumpia ja kivempia kuin isot hitaat hepat ;) Tämä siis minun mielipiteeni.

Minua alkaa itkettää jo ajatuskin siitä, että näiden yhteisten vuosien, onnistumisten ja rakkauden osoituksien jälkeen pakkaisin ponin tavaroita ja silittäisin viimeisen kerran sen kaulaa, sitten sen riimusta nappaisi kiinni joku muu nuori tyttö joka taluttaisi sen traileriinsa. ÄÄ eiväthän he uudet omistajat tietäisi kaikkia hassuja tapoja jota Papulla on, niitä kaikkia sen pusukohtauksia minua kohtaan joita se haluaa toteuttaa. Hyi ei ikinä, se on aina minun kanssa. En koskaan, en ikinä, en milloinkaan päästä siitä riimunnarusta irti. Rakastan sitä enemmän kuin mitään, se on minun parasystäväni.

                          No miten tämä kaikki on vaikuttanut meidän normaaliin arkeen?

Todellakin se vaikuttaa jokaiseen hetkeen, se rentous ja yhteistyönkykyisyyden hakeminen alkaa jo tarhaan menossa. Kun poni odottelee minua ulkona niin näen jo sen katseesta minkälaisella tuulella se on. Jos se on normaali hyväntuulinen reipas itsensä se tallustelee korvat pystyssä portille jolloin palkkaan sen. Jos se on vittuuntuneen näköinen, luimii ja kävelee pois päin niin en välitä siitä. Saatan laittaa portin takaisin kiinni ja kävellä talliin. Hetken kuluttua palaan takaisin tarhalle ja katson onko ponilla eri ilme minua kohtaan. Jokaisella kerralla kun Papulla on ollut huono päivä, niin tallissa olen joutunut pyörähtämään vain kerran. Palatessani tarhalle se on rentoutunut ja katselee minua kyselevästi. Kehotan sitä tulemaan luokseni ja niin se tekeekin jos asia on mennyt perille. Yleensä Papu kävelee vain naru kaulan päälle nakattuna talliin. Vierelläni, ei missään nimessä edessä. Mielummin vähän takaviistossa. Jos se on hieman ryöhkeällä päällä niin saatan tehdä sille jo talutuksessa paljon kehonkielellä vaadittuja tehtäviä. Pienistä pyynnöistä saan sille vähän kuuloa lisää. Kaikki riippuu niin paljon päivästä ja kuinka paljon haluan lisätä vaatimustasoa.

 

Entä ne kaikki vastoinkäymiset? Papu on poni jonka kanssa pitää olla kokoajan samassa tahdissa. Se on aivan kamalan herkkä, ei kestä huutoa eikä raivoamista. En minäkään, ollaan todella samanlaisia. Oikeasti, meillä on todella vähän ongelmia. Saadaan aina kaikesta melkein samantien yhteinen sävel. Kaulanarulla ongelmat löytyvät ehkä enemmän kesäisin kun heinä vihertää, mutta se on pieni ongelma. Yksi komennus ja heinät jäävät sikseen. Nyt minulla ei tule yhtään isoa ongelmaa mieleen, tai sitten niitä on mutta en vain itse näe niitä. Olen niin tyytyväinen ja iloinen kaikesta hyvästä mitä tuo poni tekee ja oivaltaa.

Virheistä oppii, niin se menee ainakin meillä. Kun kaikki meinaa sujua kuin tanssi niin mistä oppii lisää? Virheistä. Kun Papu tekee ratsastaessa yhdenkään virheen, niin korjaan sen siitä samantien. Nätisti ja pienesti. Se ei tee virhettä enää toisten vaan on fiksu ja ymmärtää yhdestä kerrasta. Näin me opitaan.

Onnistumiset, tuttu sana meidän arkipäivässä. En tiedä mistä se johtuu, saattaa olla että oma vaatimustasoni on todella alhainen ja oon superhappy jokaisesta pienestäkin oikeasta tai uudesta asiasta minkä poni tekee. Olen myös erittäin positiivinen aina kun menen kaulanarulla, jos mieli on yhtään maassa tai muutenkin itsellä on huono päivä niin kaulanaruilu kannattaa jättää toiseen päivään. Huonosta fiiliksestä seuraa vain huonoa!

 

 

Entä sitten kaulanarulla hyppääminen tai maastoilu. Hyppääminen kaulanarulla ei käynyt pienessä mielessäni kertaakaan ennenkuin näin videon jossa tyttö hyppäsi esteitä kaulanarulla hevosellaan. Päätin kokeilla. Ei ongelmia.. En tietenkään hyppää mitään satakympin rataa pelkällä narulla. Pelkät pikkupystyt riittävät. Vaikka esteet ovat pieniä niin ei niitä kohti voi vaan laukata ja toivoa että askeleet sopivat eikä ponin jalat mene solmuun, oho. Täytyy koota tai pidentää laukkaa aivan samalla tavalla kuin satulalla ja suitsilla. Se vaan että suitsia ei ole, joten käsillä ei voi tehdä mitään. Istunnalla vain laukka kiinni ja terävä kokoaminen tarpeen tullen tai pohkeesta vähän eteen. Paras hyppytilanne on se, että poni on niin keskittynyt että vain laukkaa estettä kohti rentoa laukkaa ja katsoo itse mihin jalkansa pistää. Kun poni on siinä mielentilassa niin vältytään esteelle ampuselta ja läheltä loikkimisilta. Korkein este mikä me ollaan hypätty pelkällä narulla ja ilman satulaa on 100cm aidatulla kentällä.

Entä maastoilu? Paha sanoa, että ei ongelmia. Poni toimii maastossa paremmin pelkällä narulla kuin suitsilla. Se ei lähde painamaan mihinkään suuntaan eikä ole vahva. Se kuuntelee paljon paremmin ääniapuja. Kaikki toimii kuin kentälläkin. Siirtymiset isompaan askellajiin ei tuota mitään ongelmia, eikä myöskään isosta askellajista pienempiin. Laukan siirtämisessä raviin tarvitaan vain sana "pyrr" ja "raviin", ei siis mitään taikanappien painamisia. Kaikki toimii aivan samallatavalla kuin normaalistikkin, paitsi puolet nopeampaa ja herkemmin ;)

Onhan se kyllä aika hullua lähtä maastoon pelkällä narulla, en siis todellakaan kehota teitä nyt laittamaan poneille naruja kaulaan ja lähtemään kiitolaukkaa vedättämään maastoon. En tiedä ketään muuta ponia/hevosta kuin oman johon luottaisin niin paljon että uskaltaisin lähteä pelkällä narulla maastoon. Vain omaan luotan, se ei altani mihinkään katoa vaikka tulis sata mopoa vastaan.

 

 

Yleensä kaulanaruilussa varusteena meillä toimivat joku riimu ja ohja kaulanympärillä ja ilman satulaa. Joskus minulla on estepenkki alla, mutta ne on niitä harvoja päiviä.

Papulla on todella vaikeat askellajit, joten oma istuntani on kehittynyt omasta mielestäni todella paljon kun olen oikeasti joutunut istumaan ponin kyydissä enkä vain tukeutua satulaan ja ohjiin. Olen rentoutunut ja jalkani ovat paljon levollisemmat. Ponistakin on tullut perusratsastaessa paljon kuuliaisempi ja kokoaminen on muuttunut paljon helpommaksi. Laukan kokoamisen ennen estettä teen nykyään pelkällä painon siirrolla ja vatsalihasten puristuksella.

Tavoitteita meillä ei mitenkään tähän kaulanaruiluun ja luottamuksen suhteen ole. Tehdään kaikki ajan kanssa ja rauhassa. Edetään omaa tahtiamme ja elämme miten parhaiten näemme. Nautimme jokaisesta yhteisestä hetkestämme ja opimme joka päivä kaikkea uutta.

 

 

Pahoittelen tätä sekavaa kirjotusta, mutta kysykää rohkeasti jos on jotain kysyttävää :) Tässä vielä kuvia viime viikon kaulanaruilusta.