Urhea on se, joka huomaa ettei ehkä voita,ja silti yrittää,
vaikka tietää että saattaa hävitä.
Jokaisen on joskus hyvä vain pysähtyä, tuntea kun keuhkot täyttyy ilmalla, puhaltaa kaikki paha ulos ja ottaa itselleen se aika, olla vain siinä tekemättä yhtään mitään.. Siinä tilassa antaa vain ajatuksen virrata tuulen mukana, miettiä omaa elämäntilannetta ja tehdä pieniä tavotteita ja suunnitelmia tulevalle. Ilman pieniä tavotteita elämä jää helposti jurraamaan arkeen ja tuntuu että kaikki on vain velvollisuuksia, ja päivät koostuu pelkästä stressistä ja asioista jotka odottavat tekemistä.
Päivät vain lipuvat sormien läpi, ja sitä vain odottaa iltaa että pääsee lepäämään, silti se sama taas alkaa uudestaan ja uudestaan, muodostuu kierre.
Itse olen huomannut nyt kotona ollessani että miten asiat sopii parhaiten minulle, miten minun kannattaa hoitaa asiat ilman että niistä tulee ärsyttäviä tai ahdistavia. Aamulla herään tarpeeksi aikasin, nakkaan hupparin niskaan ja kävelen talliin, vastassa on kaksi maailman hienointa eläintä. Siinä on ensimmäinen asia, joka saa sydämeni pamppailemaan onnellisuudesta. Heti aamusta vastassa on parhaat ystäväni, ne tyypit joiden ansiosta jokaisesta aamusta tulee ainutlaatuinen.
Tärkeimmät hoidettuna ja ruokittuna, joten seuraavaksi suuntaan takaisin sisälle. Laitan itselleni teetä tulemaan ja hoidan aamupesun. Minulla ei ole vielä kiirettä, kerkeän istua hetken telkkarin edessä teekupin kanssa. Hiljaisessa talossa unisten koirien kanssa.
Seuraavaksi luvassa on työt, jossa on oikeasti mukavaa. Viihdyn todella hyvin, se on myös paikka josta minulla ei ole kiire pois, hoidan asiat hyvin ja huolellisesti. Tulee niin hyvä mieli kun tekee ahkerasti töitä ja pystyy auttamaan muita omilla teoillaan.
Asia joka sai minut kirjoittamaan tätä tekstiä oli tämä ilta. Poikaystäväni on ulkomailla reissussa, joten päiväni kuluu töissä ja hevosten kanssa kotona. Pakko myöntää että olen ihminen, joka ei ehkä osaa ottaa niitä hetkiä ja vain olla ja ajatella, mutta tänään illalla joku muu otti minulle sen ajan.
Olin tekemässä iltatallia suhteellisen reippaasti, sillä kiire oli saunaan. Papu lopetti syömisensä ja tuijotti minua pää karsinan ulkopuolella. Menin rapsuttamaan sitä pientä otusta, se painoi päänsä olkapäälleni, oli siinä vaikka kuinka kauan. Tunsin kuinka sen lämmin uloshengitys heilautti hiuksiani, joka taas aiheutti selkääni kylmiäväreitä. Olin ikävöinyt sitä, pitkästä aikaa Papukin vain pysähtyi touhuistaan ja oli vain, se otti sen ajan ja vietti sen minun kanssa.
Siirtyin karsinan puolelle, istahdin nurkkaan niinkuin "ennen vanhaan", ja poni teki sen mikä sai palan kurkkuuni, se kääntyi ja laittoi päänsä syliini. Silitin sen otsaa ja katsoin kun sen silmät luppasi. Se oli taas hetki, joka sai minut ajattelemaan kuinka rakas se on minulle. Tottakai mietin että mitä jos asiat olisi toisin, entä jos jalka ei olisi koskaan mennykkään rikki. Toisaalta se oli asia joka kasvatti minua henkisesti, ja opin arvostamaan asioita ja opin ajattelemaan että pitää nauttia hetkistä läheisten kanssa, sillä koskaan ei tiedä milloin tulee viimeinen päivä, tai jos käy niinkuin maailman hienoimmalle kilpakumppanilleni ja parhaalle ystävälleni Papulle, sen jalka vahingoittui vakavasti.
Täytyy siis oppia ja kestää ne huonot tai rankat hetket, mutta ottaa kaikki irti ja nauttia niistä ilon ja rakkauden hetkistä. Ne elämän pienet ilot saa meidät jaksamaan ja laittaa meihin lisää voimaa, jotta voimme tukea rakkaitamme sekä asia joka helposti unohtuu, pystymme tukemaan itseämme.
Tuo pieni onnellinen poni teki tästäkin päivästä ikimuistoisen.
Tuo pieni onnellinen poni on niin ainutlaatuinen, siinä on jotain mitä en näe muissa, niissä silmissä, siinä katseessa. Jotain jota rakastan vaan niin paljon.
Kiitos taas rakas, Paparazzie.
